5. nov, 2019

Pietarin suot uppoavat syvemmälle, Nevan vedenpinta ei.

Kuvassa yritetään vitsailla tosi tapahtumalle. Siinä jonkinlainen vahtimestari on tilaamassa betonia reiän paikkaamiseen, (ei sitä löysempää sorttia), sekä rautaa jos on.

Moni keisarillisen Pietarin upeimmista rakennushankkeista ja kanaaleista vaativat kymmeniätuhansia miestyövuosia, valtavia omaisuuksia – ja tuhansia tonneja suomalaista kiveä. Punaiset pilarit kertovat, kuinka mahtavat palatsit syntyivät aikana ennen koneita, ja kuinka maailman suurin monoliitti louhittiin Kaakkois-Suomen kallioperästä.

Palatsit ovat aina toimineet vallan ja vaurauden symboleina. Erityisen selvästi tämä näkyi vuosien 1700 ja 1850 välisessä Euroopassa, eikä suurvalta Venäjä ollut poikkeus. Mahtirakentaminen näkyi myös Venäjään liitetyssä Kaakkois-Suomessa, josta tuli ensimmäiseen maailmansotaan asti lähes kaikki Pietarin rakentamiseen tarvittu graniitti.

Monet Pietarin suuruudenhulluista rakennushankkeista herättivät mahtipontisuudessaan huomiota ympäri Eurooppaa. Pietari Suuren ratsastajapatsaan alla seisovaa – inkerinmaalaiselta suolta kaivettua – graniittilohkaretta pidetään vielä tänä päivänä suurimpana ihmisvoimin siirrettynä kappaleena. Aleksanteri I:n muistomerkkiä varten taas tuotiin Kaakkois-Suomen Pyterlahdesta maailman suurin monoliitti, eli yhdestä ainoasta kivestä muotoiltu 25-metrinen pylväs.

Kirjan kuvaamat rakennushankkeet kertovat ajasta, jolloin tärkein tuotannontekijä oli työvoima eikä voimakoneita ollut. Alkuperäiset louhintaa ja rakennustöitä kuvaavat piirrokset havainnollistavat, kuinka satojen tonnien painoisia kivilohkareita liikutettiin lihasvoiman, vipujen ja taljojen varassa. Yksin Iisakin kirkon suuriin portaalipilareihin arvioidaan uponneen 10 000–15 000 miestyövuotta. Yön hiljaisuudessa saattaa kuulla tuulen tuomia huokauksia vanhojen puistojen varjoista.

Autonomian ajan lopulla Suomen kiviteollisuus eli ennennäkemätöntä noususuhdannetta. Yksin Virolahdelta arvioidaan viedyn toista miljoonaa kuutiota graniittia Pietarin rakennusaineeksi. Fjodor Dostojevskin liioitteli vain vähän tunnetussa lausahduksessaan ”Pietari on suomalaiselle suolle suomalaisesta kivestä rakennettu Venäjän pääkaupunki”.

https://kirjat.finlit.fi/  Emeritusprofessori Yrjö Kaukiaisen kirjoittama teos esittelee uudenlaisen näkökulman Pietarin historiaan ja sen upeaan arkkitehtuuriin.

Pietarin kaupunki rakennettiin kirjaimellisesti suolle, sekä orja työvoiman luitten päälle. Sen perustaja, Venäjän valtakunnan suuruuden luoja Pietari I pystytti omalle ja valtionsa mahdille monumentin, jonka tuli kestää vuosisatoja. Pietarin kaupunki luotiin tyhjästä; tyhjän täydeksi kasvamisen hinta oli mittaamaton määrä rahaa, vertaa ja hikeä.

Kaupungista tuli komea ja se nähtiin hintansa arvoiseksi. Sen esikuvana olivat läntiset suurkaupungit, mutta siitä tuli tyystin erilainen kuin yksikään näistä. Pietari ja hänen kaupunkinsa muuttivat koko Venäjän historian suunnan. Moskova menetti pääkaupungin aseman vuonna 1703. Moskova oli itää. Pietarin tuli olla länttä.

Pietarista luotiin läntinen kaupunki, jossa läntinen tiede ja taide nostivat venäläisen kulttuurin kukoistukseen ja toivat sen länsieurooppalaisen kulttuurin yhteyteen. Pietarin uudistuksille vieras rahvas piti suuntaa vääränä. Kaupungin perustamisen myötä katsottiin koko Venäjän turmion saaneen alkunsa. Kaupunki oli suolle ja sumuun, tyhjästä tyhjän päälle rakennettu, tyhjyyteen sen tuli myös kadota.

Pietarin kaupungin ja Venäjän kohtalo oli niin kaupungin ihailijoiden kuin vihaajien näkökulmasta sama. Venäjän kansan tie rinnastettiin eurooppalaisen kulttuurin kehitykseen: eurooppalaisen kulttuurin julistettiin kulkevan kohti tuhoa ja Venäjän sen myötä. Venäjän tuho yhdistettiin viimeisten aikojen apokalyptisiin profetioihin.

Pietarin kaupungissa yhdistyivät turmiollinen maantiede, politiikka, filosofia ja ikuisuuskysymykset. Ihmisten tajunnassa siitä tuli myyttinen kaupunki. Vastaavaa ei ole muiden eurooppalaisten suurkaupunkien joukossa.

Kaupunki rakennettiin tukemaan ikuiseksi kaavailtua valtaa ja samalla siihen ja luotaessa kylvettiin kumouksen siemen. Vallan viholliset kätkeytyivät aluksi vainottuina provinssin syvyyksiin, mutta nousivat ajan kuluessa erilaisten lippujen alla kaupungin uljuutta uhkaamaan ja toteuttivat uhkauksensa yhden lipun alla vuonna 1917.

1800-luvun slavofiilit kytkivät eurooppalaisen kulttuurin ja sen myötä Pietarin luoman kaupungin tuhon rationalistiseen, positivistiseen ja materialistiseen ajatteluun. Toisaalta juuri niiden traditio on se venäläisen kumouksellisen ajattelun voima, jolla Venäjä lähti muuttamaan maailmanhistorian kulkusuuntaa.

Kumouksen juuret ovat Pietarin luomuksessa, niin myös kumouksen ydin juuri Pietarin kaupungissa. Niin kaupungin voiman kuin tuhon profetiat näkivät Pietarin kaupungin koko länsieurooppalaisen kulttuurin ja jopa koko maailmanhistorian tuhon näyttämönä. Mikä ei Pietarissa näy, sitä ei ole; mikä ei Pietarissa ratkea, se ei ole ratkaistavissa.

Tämä on myyttiä. Se on Pietaria ja hänen kaupunkiaan kuvaavan taiteen lähtökohta. Mutta on huomattava, ettei taide luonut myyttiä. Se oli jo olemassa, syvällä yhteiskunnan rakenteessa ja kansan tajunnassa.

Kaupunki on kirjallisuudelle perustajansa kaupunki, Pietari, Peterburg, Sankt Peterburg, joskus Piter, jopa Petropol. Se on Pietarin linna, pyhä kaupunki, klassinen kaupunki. Sen keskeiseksi symboliksi on kohonnut vuonna 1782 pystytetty Vaskiratsastajan patsas (Medny vsadnik), joka graniittijalustaltaan nousee laukkaan etukaviot ilmassa ja takakaviot käärmettä polkien. Vaskiratsastaja kytkeytyi pystytyksestään alkaen elimellisesti Pietarin ja hänen kaupunkinsa tulkintaan. Ratsun laukan äänet kaikuvat koko Venäjän klassisessa kirjallisuudessa eivätkä ne ole vaimenneet uusimmassakaan.

1700-luvulla Pietarin ja hänen kaupunkinsa kuva jakautui selvästi kahtia: kirjoitetun kirjallisuuden ja suullisen tradition Pietariin. Ylistyslaulujen ja tuhon profetioiden väliin ei mahdu mitään. Kansan suussa Pietari oli Saatana, Antikristus, hänen kaupunkinsa viimeisten aikojen kaupunki, jonka oli tuhouduttava ja joka väistämättä tuli tuhoutumaan. Ensimmäiset kirjalliset tiedot tästä asennoitumisesta löytyvät vasta 1800-luuvn puolivälin historiankirjoituksista. Eräässä kirjatussa tarinassa kerrotaan Pietarin itse lausuneen kaupungille synkän tuhon toivotuksen Peterburgu byt pustu! (”Pietarin kaupunki hävitköön tyhjyyteen!”). On vaikea tietää, mikä sittemmin lentäväksi lauseeksi sukeutuneen fraasin alkuperä on todella ollut, mutta jo 1700-luvun puolivälissä se ilmeisesti tunnettiin hyvin kansan suussa. 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien se toistuu kirjallisuudessa tiuhaan.

1700-luvulta tiedetään useita tarinoita vanha uskoisista, Pietarin ja hänen seuraajiensa leppymättömistä vihollisista, jotka julistivat kaupungin tuhoa ja Venäjän valtion ja kansan ikuista kirousta, jollei Venäjä ota uutta suuntaa ja hävitä tuhoon tuomittua kaupunkiaan.

Vuonna 1764 julisti eräs Jumalan hullu Talvipalatsin edessä kaupungin tuhoutuvan vedenpaisumukseen saman vuoden Tapanina. Hänen profetiansa oli viitisenkymmentä vuotta etuajassa, mutta suosta ja sumusta nouseva vetinen tuho nähtiin Pietarin kaupungin luonnollisena uhkana alusta alkaen.

Luonto tulisi tuhoamaan kaupungin, joka alun perin oli luonnonvastainen.