1. okt, 2016

Pläkkäri historiaa Turusta. Missä lie eristyspeltiseppien historia?

Turun Pläkkipelti Oy 1985-2015

Navetasta nousuun

Kaksi nuorta miestä, Jari Mustikkamaa ja Esa Pohjolainen, perustivat Turun Pläkkipellin vuonna 1985. Pääkonttoriksi valikoitui vanha kivinavetta, jonka seinät eivät enää kaikuneet lehmien ammunnasta, vaan vasaroiden kilkutuksesta. Samalla tavoin olivat peltisepät perustaneet työpajansa jo vuosikymmenten ajan vähäpätöisiin rakennuksiin, useimmiten kellarihuoneistoihin. Perinteitä kunnioitti myös sijainti peltiseppien historiallisen keskuspaikan Turun Pläkkikaupungin lähistöllä.

Aika uudelle yritykselle oli otollinen. Sodanjälkeinen lättäkattohuuma oli ohitse. Hyvinvoivat suomalaiset arvostivat jälleen jumalille, kuninkaille ja muille silmäätekeville rakennettuja peltikattoja. Olihan kauniilla kuparilla katettu niin Jerusalemin temppeli, Rooman Pantheon kuin Turun linnakin!

Turun Pläkkipelti jatkoi vanhoja kunniakkaita käsityöperinteitä. Yritys erikoistui kattojen ja julkisivujen huolto-, asennus- ja korjaustöihin, joissa vaadittiin teräksenlujaa peltisepän ammattitaitoa. Navetasta noussut yritys sai saneerattavaksi jo 1980-luvulla Suomen toiseksi vanhimman pankin, eli Åbo Sparbankin katon. Sittemmin ansiolista kasvoi useilla arvokohteilla. 2010-luvun alkuvuosien merkittävin kohde oli Turun kaupungintalo.

Tärkeää oli myös panostus koulutukseen. Viimeiset peltiseppämestarit olivat valmistuneet 1960-luvun alussa. Työvoimapula oli huutava. Ensiapua toivat oppisopimuskoulutettavat, mutta järeämpiäkin keinoja kaivattiin. Jari Mustikkamaa perusti alan koulutuskeskuksen Opecon ja julkaisi yhdessä Simo Järvisen kanssa oppikirjan rakennuspeltisepille.

Ammattikuvaa kiillottivat ammattitaidon MM- ja EM-kilpailut, joissa yrityksen työntekijät ja valmennettavat loistivat vuosina 2005–2015. Suomalainen peltisepäntyö oli jälleen todistettavasti eurooppalaista huippua!

Yrityksen perustajatkin varttuvat ajan saatossa, mutta apua löytyi jälleen alan perinteistä. Peltisepän ammatti on kautta aikojen kulkenut suvuissa isiltä pojille. Niin tapahtuu nytkin. Vastuu yrityksestä siirtyy Jari Mustikkamaan pojille, Markukselle ja Matiakselle, vuoteen 2020 mennessä. Ensi askel otettiin huhtikuussa 2015, kun yritys jakautui Turun Pläkkipelti Oy:ksi ja Kiinteistö Oy

”Maailman toiseksi vanhin ammatti”

Metallien hohde on vuosituhansia kiehtonut ihmismieliä. Tarvittavan teknologian puute esti kuitenkin kauan metallien laajamittaisen hyödyntämisen. Etenkin metallikatot olivat pitkään harvinaisia. Ainoastaan kaikkein arvokkaimmat rakennukset saatettiin kattaa kalliilla kuparilla.

Yksi ensimmäisistä kuparikatteisista rakennuksista oli Jerusalemin ensimmäinen temppeli, joka valmistui noin 970 eaa. Sittemmin kuparia käytettiin mm. Rooman Pantheonin ja Pariisin Notre Damen kattoihin. Kattoja tekivät ammatin saloihin vihkiytyneet ammattilaiset. Turun Pläkkipelti Oy:n perustaja Jari Mustikkamaa kutsuikin leikillisesti peltisepän ammattia ”maailman toiseksi vanhimmaksi”.

Pohjolassa hullaannuttiin kuparista 1600-luvulla. Ruotsi-Suomen valtaapitävät näkivät maan kuparikaivokset aarreaittana, joiden avulla köyhä valtakunta rikastuisi. Tuolloisten talouspoliittisten ajatusten mukaan kupari oli ensisijaisesti käytettävä omassa maassa, eikä rahdattava merten taa. Kotimaista käyttöä haluttiin edistää kaikin keinoin. Siitä valmistettiin mm. ”maailman painavimmat rahat”, kupariplootut.

Aikakauden muoti barokki suosi kuparia, jonka avulla oli helppo toteuttaa ajan koukeroista arkkitehtuuria. Kuparihuuma levisi myös Suomeen. Turun linna katettiin osittain kuparilla jo 1560-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä kupariseppä vieraili jälleen linnassa. Tällä kertaa tehtävänä oli linnan vankisellin seinien vahvistaminen kuparilla arvokasta vankia, kuningas Eerik XIV:tä, varten.

Yleisempi ja edullisempi kate olivat rautapellit. Niitä käytettiin jo 1200-luvulla Ruotsin kirkkojen ovissa. Suurin osa Suomessa käytetyistä rautapelleistä oli tuontitavaraa, mutta valmistus alkoi hiljalleen myös täällä. Fagervikin ruukki sai tinatun kattopellin valmistusoikeuden vuonna 1730. Ruukki kohosi hetkellisesti jopa Euroopan suurimmaksi valmistajaksi, kun seitsenvuotinen sota myllersi mantereella vuosina 1756–1763.
Rautakattojen yleistymistä haittasi ruostuminen. Sitä yritettiin estää erilaisten maalien ja mönjien avulla, mutta vedenpitävää menetelmää ei tahtonut löytyä. Suosittuja keinoja olivat rautalevyjen päällystäminen tinalla tai tina-lyijy -seoksella sekä tervaaminen.

Läpimurto saavutettiin vasta 1850-luvulla. Tuolloin Englannissa opittiin valmistamaan galvanoituja sinkkipeltejä. Parikymmentä vuotta myöhemmin niiden tuotanto alkoi Ruotsissakin, Karlskronassa. Suomessa valmistus alkoi 1900-luvun alussa, jolloin mm. Suomen Galvanoimis Osakeyhtiö perustettiin.

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat peltikattojen kulta-aikaa. Arkkitehdit innostuivat niistä etenkin Pohjoismaissa ja Venäjällä, joissa uusklassismista tuli suosittua. Yksi peltiarkkitehtuuria edistäneistä oli Helsingin arvokeskustaa suunnitellut Carl Ludvig Engel. Peltikatoista innostuivat myös kaupunkien viranomaiset. Syynä oli peltikattojen parempi tulenkestävyys verrattuna moniin muihin kattomateriaaleihin. Useiden kaupunkien rakennusjärjestyksiin kirjattiin vaatimus peltikatoista.

Kaikesta suosiosta huolimatta sinkitetyissäkin pelleissä oli ongelmia. Ne pysyivät pitkään epätasalaatuisina, koska kylpysinkitys vaati tarkan lämpötilan. Menetelmät kuitenkin paranivat. Tasalaatuisia peltejä osattiin valmistaa 1930-luvulta lähtien, ja käyttöikä piteni. Nyt saumatut ja oikein hoidetut katot saattoivat kestää peräti 150 vuotta!

Turkulaiset katolla kiikkujat

Seppien ammattikunta perustettiin Turkuun vuonna 1625. Siihen kuuluivat mm. puukko-, miekka-, kello-, pistooli-, kannus-, pelti- ja kuparisepät. Kattotyöt eivät vielä työllistäneet seppiä, sillä ainoastaan kirkot ja hienoimmat julkiset rakennukset katettiin kuparilla tai pellillä. Muut rakennukset saivat tyytyä tuohi-, turve- tai pärekattoihin. Harvinaisten metallikattojen rakennus-urakat annettiin yleensä ulkomaalaisille ammattimiehille, mutta pikkuhiljaa turkulaistenkin seppien taidot kasvoivat.

Kaupunki sai ensimmäisen pläkkimestarinsa Erik Glyckin 1700-luvun alussa. Katoille hän ei kiipeillyt vaan erikoistui monikäyttöisten lyhtyjen valmistamiseen. Niitä tarvittiin pimeillä kaduilla kuljettaessa, mutta viluiset naisihmiset käyttivät niitä myös lämmittäjinä. Lyhdyt oli helppo sujauttaa hameiden alle kylmissä kirkoissa istuttaessa.

Glyckiä mestarina seurannut Kristian Brehmer pääsi jo pellittämään kattojakin. Vaatimaton pikkukaupunki Helsinki palkkasi hänet kirkon ja kellotapulin kattotöihin 1740-luvun puolivälissä.

Katot ryhtyivät työllistämään peltiseppiä toden teolla vasta 1800-luvulla, kun materiaalit paranivat. Tunnetuiksi tulivat etenkin Svantte Haglund ja Johan Ahlgren. Molemmat saivat mestarinkirjat vuonna 1873. Haglundin liike sijaitsi Yliopistonkatu 2:ssa ja Ahlgrenin Puolalanmäellä. Viimeksi mainitun liikkeen kylttinä toimi iso ruiskukannu, sillä peltisepät tekivät vielä pitkään muutakin kuin vain kattoja. Kieltolain vuosina hittituotteiksi kohosivat pienet huomaamattomat taskumatit, eli pirtunilkit.

Turkulainen peltiseppä A. Dahl hankki mainetta peltisten viulujen avulla. Eräs hänen työntekijöistään ei paljon puhunut, mutta oli innokas viulisti – todellinen Viulunsoittaja katolla. Kunnon peltisepälle eivät kuitenkaan kelvanneet tavanomaiset puiset viulut, vaan hän rakensi viulunsa pläkistä. Sittemmin soittimeksi valikoitui komea ja kiiltävä kupariviulu.

Raskas ulkotyö verotti voimia, ja monet työmiehet etsivät helpotusta humalasta. Monia kaskuja ja tarinoita syntyi. Yksi oli tarina peltiseppä Kylmäsestä, joka oli taitava ammattimies, mutta myös juomari. Erään ryyppyviikon päätteeksi Kylmänen sai potkut, mutta ei lannistunut. Kylmänen kuuli, ettei hänen entinen työnantajansa tahtonut löytää uutta ammattimiestä. Uuttera seppä saapasteli työnantajan luo ja esitteli itsensä: ”Mä olen kuullu, et tääl tarvittais kupariseppää, kun se juoppo Kylmänen on saanut lopputilin ja ajattelin, jos pääsisin tilalle. Kyl munkin nimenikin on Kylmänen, mut en mää niin juoppo senttä ol.” Huvittunut työnantaja palkkasi Kylmäsen takaisin töihin.

Peltiseppien juomatavat eivät olleet poikkeukselliset. Viina maistui myös monille muille työmiehille, mutta peltiseppien juomarimainetta kasvatti heidän suttuinen ulkoasunsa. Työmailla oli mahdoton pysyä puhtaana, sillä katot oli mönjättävä ruostumisen estämiseksi. Sanottiin, että peltiseppä tunnetaan ”maskistaan”.

Pietarissa

01.10.2016