5. aug, 2020

Kverulantti hakee oikeutta.

 

Kuva ei liity tähän juttuun.

Kverulantti hakee oikeutta: ”He eivät hyväksy tuomioistuimen ratkaisua, koska kokevat sen epäoikeudenmukaiseksi. Tunne epäoikeudenmukaisuudesta ja halu korjata se on voimakkaampi kuin ’järjen’ ääni, joka kertoo, että parempi olisi vain jatkaa elämäänsä.”

Kverulantit ovat rettelöitsijöitä: ”Viisas luopuu ennen rahastaan kuin rauhastaan. Jos asia on vähäinen, myöntäkää kaikki ja maksakaa pois, vaikka olisitte oikeassa ja tuttava juristi vahvistaisi asian. Asia voi olla ongelmallinen, jos kimpussa on paha naapuri ja asia, milloin mikäkin. Silti: aito kverulantti saa orgasmin, jos hänelle sanoo vastaan. Hän pyrkii juuri siihen.”


Alla esitetyt seikat lainattu vanhasta, mutta yhä ajankohtaisesta julkaisusta, Defensor Legis, 69, 1988, jossa entinen oikeusasiamies Lauri Lehtimaja kertoo näkökohtia virkamiehen oikeudellisesta asemasta oikeusasiamieheen nähden.

Virkamiesten lainvastaisia toimia selvitetään eri tavalla kuin muiden kansalaisten. Yleensä ainoastaan vakavimmat virkarikokset johtavat poliisin toimittamaan täydelliseen esitutkintaan. Useimmat virkavirheet selviävät ns. laillisuusvalvonnassa, jota harjoittavat valtioneuvoston oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies.

 Jos kantelija on tunnettu kverulantti, saatetaan aluksi tyytyä esimerkiksi puhelintiedusteluun. Laillisuusvalvonnassa noudatetaan kuitenkin kanteluihin nähden varovaisuusperiaatetta: Epätodennäköinenkin väite pyritään ottamaan vakavasti, jos se ylipäätään on mahdollinen.

 Käytännössä minimaalisuusperiaate on merkinnyt sitä, että yksittäiseen virkamieheen kohdistuva syytteenvaara on jäänyt oikeusasiamiehen harjoittamassa laillisuusvalvonnassa melko etäiseksi, usein jopa teoreettisluontoiseksi.

Kun odotettavissa oleva reaktio on todennäköinen (eli reaktion vaara vähäinen), pyydetään yleensä selitys, eikä enää selvitystä.

Selitys on jo määritelmän mukaan nimenomaan puolustautumista eli ”advoseerausta” omassa asiassa, toisin sanoen asioiden selittämistä parhain päin ja lieventävien asianhaarojen esiintuomista. Virkatoimen virheellisyyttä ei tässä vaiheessa useinkaan käy kiistäminen, koska faktat puhuvat puolestaan. Selitysstrategiat voivat olla erilaisia. Esimerkiksi:

    • tahallisuus kiistetään ja myönnetään enintään tuottamus,
    • taitamattomuus selitetään varomattomuudeksi tai ymmärtämättömyys huolimattomuudeksi,
    • tulkinnanvaraisissa tapauksissa tosiasiallinen varomattomuus saatetaan jälkikäteen selittää myös tietoiseksi laintulkinnaksi,
    • oman tietoisen laintulkinnan osoittauduttua erheelliseksi se voidaan jälkikäteen naamioida myös varomattomuudeksi,
    • tuodaan esiin subjektiivisesti lieventäviä seikkoja, esim. yksityiselämän vaikeuksia.

 

Kun oikeusasiamies pyytää virkamieheltä selvitystä jonkin asian takia, virkamiehen on virkavastuulla pysyttävä totuudessa ja kerrottava kaikki olennainen asiaan liittyvä.

Jos kuitenkin asia on senlaatuinen, että virkasyytteen vaaraa on pidettävä todellisena, hän voi vaieta itselleen epäedullisista seikoista.

Jos näyttönä on kantelijan sana virkamiehen sanaa vastaan, virkamies yleensä vetää pidemmän korren.


Totean tässä lopuksi, että sikäli kuin olen ihmisten tekemiin kanteluihin perehtynyt, niin heidän joukossaan on eräänlainen ryhmä.

En tarkoita ryhmää, jonka jäsenet tuntisivat toisensa, vaan ryhmää, jota yhdistää tietty tapa toimia. Tuohon ryhmään kuuluvat lähettävät kantelunsa/valituksensa/näkemyksensä tiedoksi mahdollisimman monelle taholle.

He kaiketi kuvittelevat, että siten asialla on suurempi mahdollisuus saada julkisuutta, vaikka käytännössä mitään julkistamisen arvoista ei olisi.

Media on jo vuosia sitten reagoinut tavallaan tuohon ryhmään. Jos nimittäin media saa ”kverulantilta” vaikkapa sähköpostia, jolla on monta vastaanottajaa, niin se tulkitaan ns. kiertokirjeeksi, jolloin se päätyy roskakoriin.

Lähde: Juhani Vehmaskangas